maanantai 31. joulukuuta 2012

LUMOTTU NIITTY

Luettuani nyt Jouko Sirolan kirjan Lumottu niitty liityn sen kehujiin.
Vaikka kertomusten ympäristö, Vihdin kunta läntisellä Uudellamaalla on
itselleni tuiki tuntematon, miellyin suuresti kirjan ilmapiiriin.
Sirolan tapa kertoa imaisee lukijan  sisään menneisiin aikoihin. Emme
välttämättä edes huomaa itsellemme käyvän niin, punoohan kirjailija
entisyydestä, nykyisyydestä ja jopa huomisesta saumattoman kudoksen. Teksti
toimii sekä historian että arjen kuvauksen tasolla.

Lumottu niitty käsittää tietoa ja tarinoita, totta ja satua, tiukkaa faktaa
ja mielikuvituksen kevyttä lentoa halki aikojen. Kuljetaan muuan vanha tie
päästä päähän, kievarista kievariin. Vihdin kirkonkylän ja Nummelan väli ei ole pitkä, mutta kun
tietä taivalletaan kiireettömästi pysähdellen, vie matka aikaa paljonkin.
Pienet ja suuret yksityiskohdat kiinnostavat Sirolaa. Niitä on pysähdyttävä
katsomaan, kokemaan, tarinaansa kuulemaan. Talot ja niiden asukkaat puhuvat.
Äänet tulkitsee kirjailija, jolla on kerrottavaa sekä metsärosvoista,
pitäjän suurmiehistä että kävelysauvoilla tai sähkömopolla tietä nielevistä
kanssaihmisistämme. Tämä on jotain, mihin harva kirjailija yltää.

Sijansa saa myös kritiikki meluisaa aikaamme kohtaan. Pahinta
rauhanhäiritsijää näyttelee valtatie 2 eli Porintie. On hyväilevä nautinto
viipyillä Sirolan kanssa vaikkapa  ammoin puretulla myllysillalla. Siltaa ei
enää ole muualla kuin muisti- ja mielikuvissa, mutta sepä onkin monen
tutkijan mielestä ymmärtämisen ydintä.

Lumottu niitty on yhtaikaa kauno- ja tietokirjallisuutta. Tieto
salakuljetetaan lukijan muistiin kiehtovan kerronnan keinoin. Läheisyyttä ja mukanaolon tuntua luo Sirolan valitsema verbien me-muoto. Hän käyttää sitä johdonmukaisesti läpi kirjan.

Meidän
tietokirjailijoiden täytyykin tarjota lukijoillemme elämyksiä, jotta he
kaiken informaatiotulvan pyörteissä viihtyvät tekstiemme äärellä. Tietoa saa yllin kyllin netistä - tietokirjan sopii antaa sen lisäksi viihdykettä. Sirolan ja paljolti myös Tiiran laji on itse asiassa asiaviihde.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi


sunnuntai 30. joulukuuta 2012

LUONTOVISAN VASTAUKSET

Jos pähkäilit luontovisan kysymyksiä, olet odottanut tätä viestiä. Saat nähdä (ja meidän sokeiden tapauksessa kuulla) vastaukset tuota pikaa. Kahdeksantoista pistettä ja enemmän saaneet voivat mielestäni onnitella itseään hyvinä luonnontuntijoina.

1. Suomen suurikokoisin eläin on hirvi. Komea sarvipää voi painaa 550, jopa 600 kiloa.

2. Lumikko on Anders Bjärvallin kirjan "Suomen nisäkkäät" mukaan maailman pienin peto.

3. Sopulit ovat myyriä. Maassamme esiintyvistä 12:sta myyrälajista kaksi, metsä- ja tunturisopuli, on sopuleita.

4. Karhu synnyttää kesken talviunien hyvin pienet ja avuttomat nallepennut joka toinen vuosi. Monet karhunaaraat jättävät tosin väliin parikin vuotta.

5. Siili horrostaa. Sen ruumiinlämpö ja paino laskevat oleellisesti talven aikana.

6. Kovaäänisin lintulajimme on kurki. Desibelimäärää en muista, mutta kerran parin metrin päässä minusta huudahtanut kurki löi korvani lukkoon.

7. Palokärki on tunnetusti musta.

8. Pullasorsalla on kaksi oikeaa lajinimeä: sini- ja heinäsorsa.

9. Koppelo muistuttaa hyvin vähän ukkometsoa, mutta on samaa lajia kuin se.

10. Västäräkki on Suomen yleisin joskaan ei runsaslukuisin lintu. Yleisyys tarkoittaa, että laji esiintyy kaikissa maamme kolkissa. Runsaslukuisin lintulajimme on pajulintu.

11. Silakan saaliit ovat ylivoimaisesti suurempia kuin muiden kalalajien Suomessa.

12. Muikku kutee syksyisin, kun veden lämpötila laskee 6  - 7  asteeseen.

13. Uusin sammakkolajimme on varsinkin Turun seudulla itsestään melkoista melua pitänyt mölysammakko.

14. Hämähäkit kävelevät, silloin kun kävelevät, kahdeksalla jalalla. Kuusijalkaisia ovat hyönteiset.

15. Jokihelmisimpukka eli raakku voi elää pitkälti yli sata vuotta.

16. Paksupäät kuuluvat perhosiin.

17. Rantakäärme on ihmiselle vaaraton, koska siltä puuttuu myrkkyhammas.

18. Surviaissääski elää aikuisena vain sen päivän, jona se tekee häälentonsa.

19. Ristilukki-nimistä lajia ei ole olemassa. Kansa sanoo ristihämähäkkiä lukiksi, mutta lukeista se poikkeaa kutomalla verkon. Lukit eivät verkkoa kudo.

20. Perinnöllisyyskysymyksiä tutkitaan ja havainnollistetaan eniten banaanikärpästen avulla.

21. Kielo eli Convallaria Majalis on Suomen kansalliskukka.

22. Kasveista kukkii ensimmäisenä Suomen keväässä harmaaleppä.

23. Jokivarsien kaunistus, rentukka on keltainen kukka, varreltaan ja lehdiltään tietysti vihreä.

24. Pähkinäpensas menestyy maamme oloissa vain Etelä- ja Lounais-Suomessa.

25. Se, mitä sanotaan sienen lakiksi on itse asiassa itiöemä.

Onnittelen tietäjiä ja kiitän kaikkia kysymyksiin perehtyneitä.


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

perjantai 28. joulukuuta 2012

LUONTOVISA

Aivot eivät lähetä tänään sormille sellaisia käskyjä, joiden noudatus johtaisi syvällisiin pohdintoihin. Aiheita toki riittäisi: lintuväen jouluhartauden tunnelmat, käynti isän haudalla Säkylässä tapaninpäivänä, tänään Pirjon ja Hanneksen 34. hääpäivä jne. Huomenna 70-vuotisjuhlaansa viettävää rovasti Ari Suutarlaakin voisi kehua, olemmehan menossa mukana itsekin; matka lomakoti Onnelaan, Tuusulaan alkaa parin tunnin kuluttua.

Siinäpä tärkeimmät meiltä päin. Kun iso työ (käsikirjoitus) on takana ja toinen (uusi käsikirjoitus) edessä, eivät voimat, eipä liioin mielenkiinto riitä noinkaan hyvien aiheiden analysointiin. Mutta jotta edes jotain ajatusten askaretta saisitte, heitetään tähän luontoaiheinen tietovisa. Kun palattuani sen Suutarlan synttäreiltä paljastan vastaukset, näette, miten hyviä luontotietäjiä itse kukin oli.

Kas tässä kysymykset:

1. Onko Suomen suurikokoisin eläin halli, hirvi vai karhu?

2. Onko lumikko Suomen, Euroopan vai maailman pienin peto?

3. Ovatko sopulit myyriä, hiiriä vai hyönteissyöjiä?

4. Saako karhu pennut joka vuosi, joka toinen vuosi vai harvemmin?

5. Nukkuuko, valvooko vai horrostaako siili talvella?

6. Onko luontomme kovaäänisin lintu kurki, joutsen vai satakieli?

7. Onko palokärki musta, harmaa vai tummanruskea lintu?

8. Onko pullasorsan oikea lajinimi sorsa, sinisorsa vai heinäsorsa?

9. Onko koppelo metson, teeren vai pyyn emäntä?

10. Hyppeleekö västäräkki Etelä-Suomessa, Pohjois-Suomessa vai koko
maassamme?

11. Saadaanko Suomen vesistä eniten siikaa, silakka vai ahvenia?

12. Kuteeko muikku keväällä, kesällä vai syksyllä?

13. Onko uusin sammakkolajimme kellosammakko, viitasammakko vai
mölysammakko?

14. Onko hämähäkillä neljä, kuusi vai kahdeksan jalkaa?

15. Onko vanhimmaksi elävä eläimemme joki- järvi- vai merihelmisimpukka?

16. Ovatko paksupäät perhosia, matoja vai etanoita?

17. Onko rantakäärme vaaraton, myrkyllinen vai tappavan myrkyllinen?

18. Elääkö surviaissääski aikuisena päivän, viikon vai kuukauden?

19. Onko ristilukki hämähäkki, hyönteinen vai taruolento?

20. Tutkitaanko perinnöllisyyskysymyksiä eniten kukka- banaani vai
huonekärpästen avulla?

21. Onko kansalliskukkamme kielo, lumme vai päivänkakkara?

22. Kukkiiko kevään ensimmäisenä kasvina harmaaleppä, leskenlehti vai
sinivuokko?

23. Onko rentukka keltainen, valkoinen vai sininen kukka?

24. Kasvaako pähkinäpensaita luonnonvaraisina vain Etelä- Keski- vai
PohjoisSuomessa?

25. Onko sienen lakki oikeasti hedelmä, siemenpussi vai itiöemä?


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

maanantai 24. joulukuuta 2012

TIIRATORPAN JOULUPÖYTÄ

Meilläkin syödään jouluna tavallista paremmin, vaikka perinteisiä jouluruokia edustaa vain riisipuuro. Minä popsin huttuni maidon, sokerin ja kanelin kera, vaimo harrastaa mansikkahilloa. Torpan joulu alkaa, kun riisipuuro uhkaa palaa pohjaan väen kuunnellessa Jussi Björlingiä radiosta.

Palamatta muuten jäi tänä vuonna. Ihanaa. Ja ihanaa on myös joulumme pääruoka. Kinkun ja lipeäkalan sijasta se on ollut vuosien varrella mm. poroa, nautaa, kalkkunaa, lohta ja siikaakin. Hirveä oli ateria monina jouluina silloin, kun velipoika vielä jaksoi murhata sorkkaeläimiä metsässä. Tähänastisen elämäni maukkain juhlaruoka oli vuonna 2004 hirveä muttei kamala.

Tuomaanpäivänä ostettiin sitten kauppahallista 1,6  kilon nieriä. Ei maltettu odottaa aattoon asti, vaan kiskaistiin kala ulos pakkasesta jo eilen. Ja kas mikä muhkea nautinto. On Tiiratorpassa nieriää syöty arkenakin, mutta miten onkin niin maullaan näin jouluna.

Pitäkää kinkkunne, laatikkonne ja lipeäkalanne - meillä syödään nieriää. Perunamuusin, sitruunan, smetanan ja ruohosipulin kera on pannulla paistettu nieriä suloista suuhunpantavaa. Jos itämaan kolme viisasta miestä olivat todella viisaita, veivät he vastasyntyneen Vapahtajan vanhemmille lahjaksi myös nieriää.

Ylistää Hannes


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

lauantai 22. joulukuuta 2012


TERVETULOA LINTUVÄEN JOULUHARTAUTEEN

Jos jouluna Porin puolessa liikutte tai porilaisia olette, tulkaapa maailman ainoaan nimen omaan lintuväelle tarkoitettuun hartauteen. "Kirkkona" palvelee Etelärannan lintutorni. Ellei sää suosi, pidetään puhe ja lauletaan laulut sen alla. Torni on siitä kiva, että sen alle tuulensuojaan mahtuu.

Häävejä lintuhavaintoja en tänä vuonna rohkene luvata. Ilmat eivät  viittaa viipyilijöiden iloihin. Saatamme jäädä jopa kyhmyjoutsenetta, mutta kahvia, teetä, lämmintä mehua ja joulumakeaa suuhunpantavaa saamme. Jonain lämpimämpänä jouluna on hartauden yhteydessä havaittu jopa viiksitimali, pari kertaa parvi pyrstötiaisia.

Lintuväen jouluhartaus alkaa joulupäivänä 25. 12. klo 15. Paikka on siis Etelärannan torni Porissa, Uudenniityn uimarannan tuntumassa. Puheen pitää pastori Hannes Tiira. Laulut johtaa pastori Pirjo Tiira, lintuharrastajia ja retkikummeja kumpikin.

Raotanpa salaisuuden verhoa sen verran, että puheeni pohjana tulee olemaan tämä laulu:

http://www.youtube.com/watch?v=LLn6p2Cd7UA

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi
YouTube - Videoita tästä sähköpostista

maanantai 17. joulukuuta 2012

LUMEN JA SUVEN MAA

Koneääneenkin tottuu, jos se lukee riittävän kiintoisan kirjan.
Emeritus-professori Kai-Veikko Vuoriston kirjoittama, otsikkoniniminen opus
on sellainen. Aivan valtava määrä kiehtovaa, hyödyllistä ja maisemina
korvien väliin siirtyvää tietoa Suomen matkakohteista. Vuoriston teksti on
yhtaikaa eloisan leppoisaa ja jämäkästi tiedon polulla pysyvää kerrontaa.
Kuunnellessa tuntee itse laskevansa Ruunaankoskia Lieksassa, ottavansa
karjalaisen kylyn löylyt Kuhmon Kalevala-kylässä tai vaikkapa kalastavansa
kyrmyniskoja ahvenia Juhani Ahon kanssa Viitasaaren Huopanankoskesta. Näin
siitä huolimatta, että noista vain viime mainitussa paikassa olen tullut
käyneeksi. Se ei ollut kalareissu.

Vuoristo antaa eniten tilaa Suomen suosituimmille kohteille. Kävijämäärien
perusteella ne ovat Linnanmäki ja Suomenlinna Helsingissä, Särkänniemi
Tampereella ja neljäntenä ehkä hieman yllättäen Sotkamon Vuokatti.
Tapahtumista eniten kävijöitä keräävät Seinäjoen tangomarkkinat, Pori
jazz-festivaali, Kotkan meripäivät ja Helsingin juhlaviikot. Luulemme ehkä
kuulleemme näistä kaiken, mutta se on harhaluulo.

Lumen ja suven maan ansioihin kuuluu vielä avartava, oivalluksille ainesta
antava katsaus maamme yleisiin piirteisiin matkailun kannalta. Mitä
nykyturisti tahtoo? Mihin Suomen kannattaa satsata? Mikä on juuri meidän
pohjoisen maamme omin tapa houkutella väki luokseen? Entä itse kunkin maa-
ja seutukunnan? On selvää, että niin koti- kuin ulkomainen matkailija etsii
eri elämhyksiä  Turusta kuin Kuusamosta. Yleensä hän etsii monenlaisia
elämyksiä. Ei tyydy yhteen mokoma. Nykyturistia ilahduttamaan on varta
vasten rakennettu matkailukeskuksia. Niissä voi tehdä tai olla tekemättä
vaikka mitä. Jämsän Himos, Kalajoen hiekkasärkät ja lapin
lasketteluparatiisit ovat sellaisia. Maamme ylivoimaisesti eniten
matkailijoita keräävä kohde löytyy keskusten joukosta, vaikka se alun perin
oli vain yksi rakennus. Arvatkaa, missä kävi kuusi miljoonaa matkailijaa,
tekisipä mieli sanoa, että asiakasta  vuonna 2007? Tämä ei  ole
visailu, joten kerron: se on Tuurin kyläkauppa eteläisellä
Pohjanmaalla.

Minulle  Vuoriston kirja antoi aiheen seuraavaan omaan opukseen. Sainhan
muutama päivä sitten valmiiksi käsikirjoituksen uuteen Yyteri-kirjaani.
Seuraava teos tottelee nimeä Pakenevan meren kaupunki. Satama- ja
kauppapaikkahan on täällä Kokemäenjoen suulla siirtynyt maan kohoamisen
tahdissa. Ensin olivat tarunhohtoiset Hahlo ja Ragvalda, sitten hieman
suuremmalla todennäköisyydellä Teljä, varmasti Liikistö ja Ulvila, lopulta
Pori. Tätä prosessia esittelen ensi vuonna. Kai-Veikko Vuoristo sanoi
puhelimessa kannattavansa ideaa. Uskokaa pois, että tulin iloiseksi.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

lauantai 15. joulukuuta 2012

  AMERIKASSA AMMUTTIIN

Tätä ei saa pitää puolustuspuheena joukkomurhaajalle. Yhdenkin ihmisen surma on aina tuomittava teko, saati sitten useamman. Voi vain kuvitella sitä kauhua ja paniikkia, joka paikalla nousee murhaajan ryhtyessä toteuttamaan suunnitelmaansa. Vai onko sentään parempi olla liikaa eläytymättä?

Puolustuspuheen sijasta pyydän hieman ymmärrystä surmaajillekin. He ovat lähes poikkeuksetta 19- 25-vuotiaita ja, ellen väärin muista, aina miehiä. Hirmuteon takaa löytyy syrjäytymistä, koulukiusausta, jatkuvia tappioita ja pettymyksiä elämän poluilla. Ajatus kostosta maailmalle, joka noin murjoo, ei synny hetkessä. Se muhii vuosikausia, kunnes puhkeaa julmalla tavalla järkyttäväksi verityöksi. Silmitön viha suunnataan sekä niihin, jotka ovat syrjäytymiseen syylliset että viattomiin. Kaikki joukkomurhaajat ovat ampua präiskytelleet summa mutikassa.

Vavahduttavaa ja asiaan syvästi vihkivää oli lukea Jodi Picoultin kirja nimeltä 19 minuuttia. Tehkää te samoin ja miettikää.



Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

lauantai 8. joulukuuta 2012

SUOMI; SOTA; SORTAJAT

On tullut yllättävän vähän palautetta siitä, että sanouduin lehtihaastattelussa irti erityisestä isänmaallisuudesta. Onnitteluja kunniamerkin johdosta satelee sitäkin sankemmin. Vain pari peitettyä näpäytystä on sisältynyt onnen toivotuksiin. Useimmat näkyvät ymmärtävän Suomen valkoisen ruusun merkityksen. Ei sen ritaristoon tulla sotasaavutusten, ei hakkaa päälle-isänmaallisuuden eikä kansalliskiihkoisten lausuntojen ansiosta. Koen valkoisen ruusun nimen omaan rauhan vertauskuvaksi. Rakkauden vertauskuva on SDP:n punainen ruusu, kansalliskiihkon ruusu olisi musta, ehkä aavistuksen siniseen vivahtava.

Näin Sibeliuksen syntymäpäivänä saanen porautua syvemmälle aiheeseen. Pitää tehdä selkeä ero isänmaallisuuden ja kansallismielisyyden välillä. Maataan voi rakastaa - ja niin minä rakastankin - vihaamatta muita maita. Erityisen huolestuttavaa on pelosta kumpuava uho tyyliin Suomi suureksi, Viena vapaaksi. Näemme parastaikaa kansallisen uhon karmeita ilmentymiä monessa maailmankolkassa  ja historian saatossa on ylimitoitettu tunne kuulumisesta tiettyyn kansaan sotien yleisin syy. Vallanhimoiset johtajat lietsovat tuota tunnetta kasvattaakseen hallitsemaansa aluetta ja ottaakseen haltuun tuottoisia tulonlähteitä naapureilta. Hyökkäyssotia, jollainen Suomen jatkosotakin oli, perustellaan ylevillä syillä todellisten pyrkimysten hämärtyessä. Valloittamiamme alueita aina Aunusta myöten jaettiin jo kovaa vauhtia ahneimmille suvuille, ennen kuin vastahyökkäys pakotti Suomen puolustuskannalle.

Entä jos emme olisi puolustautuneet? Muistakaa, ettei historiassa ole jos-sanoja. Olemme esimerkiksi tottuneet samastamaan vaihtoehtoisen kohtalomme Baltian maiden kohtaloihin. Neuvostoliitto miehitti ne ja liitti itseensä. Jos Suomi olisi miehitetty, emme jälkikäteen voi kuitenkaan tietää, miten jatko olisi sujunut. Olisivatko länsivallat rientäneet hätiin? Niillähän oli sellainen aie helmikuussa 1940. Neuvostoliitto ei ollut vallannut Suomea eikä muodostanut konkreettista uhkaa länsimaa Norjan eikä puolueettoman Ruotsin rajoille. Silti oltiin valmiudessa rientää Suomen avuksi. Miehittämällä Suomen Neuvostoliitto olisi ehkä saanut Ranskan, Englannin ja jopa Yhdysvallat kimppuunsa. Puolueeton Ruotsi olisi löytänyt itärajansa takaa Tyyneen mereen asti ulottuvan jättiläisen. Se pääsi sodasta kuin koira veräjästä malmivarojensa ansiosta. Saksalle nuo varat olivat välttämättömät, Venäjällä riittää metallia omasta takaa.

Kaiken kaikkiaan on mahdotonta jälkikäteen sanoa, kuinka tarpeellisia tai tarpeettomia sotamme olivat. Se vain on varmaa, että kaikkien normaalikuntoisten ja tietynikäisten miesten täytyi rintamalle mennä. Jos sieltä karkasi ja löydettiin, tuli ammutuksi. Ei kysytty, oletko mielenlaadustasi isänmaallinen vai kannatatko ennemmin rauhanomaisia ratkaisuja. Arvostan niitä veteraaneja ja invalideja, jotka sotaan pakotettuina kestivät sen leikin. Niitä jotka lähtivät mielellään ja joiden pontimena oli ryssäviha en arvosta, en vaikka he ovat iältään yhdeksissä kymmenissä.

Kaikkein tympeimmältä kuulostaa, kun kansalliskiihko yhdistetään uskontoon. Israelin rikoksia palestiinalaisia vastaan  puolustetaan joissain hengellisissä piireissä ikään kuin juutalaiset olisivat kristittyjä. Oikeasti kristityiksi kääntyneitä on paljon enemmän palestiinalaisissa kuin Israelin juutalaisväestössä. Joskus myös Suomen sotahistoria ja Jumalan tahto liitetään toisiinsa. Pitää kuitenkin muistaa, että vain Vanhan TEstamentin Jumala siunasi sodat. Uudessa liitossa elämme sen yhteydessä, joka sanoi Simon Pietarille: "Pane miekkasi tuppeen, sillä joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu."


Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi

lauantai 1. joulukuuta 2012

JUHLAVAA

En ole erityisen isänmaallinen ihminen. Viihdyn erinomaisesti ulkomailla
eikä ajatus muutosta lämpimämpiin maihin tunnu vaikealta. Erityisen huonosti
taas viihdyn mahtipontisissa, syvää kansallistunnetta tihkuvissa
itsenäisyyspäivän juhlissa.

Saas nähdä, miten käy tänä vuonna, kun ovat kuulemma myöntämässä
meikäläiselle jonkin prenikan. Tunnustus merkitsee pakollista osanottoa
kaupungin itsenäisyyspäivän vastaanotolle, missä tuo sitten pidettäneenkin.
Kohonneeko rinta, nousseeko peräti liikutuksen kyynel silmäkulmaan? Tuskinpa
vain.

Ja kuitenkin: entäs kun suomalainen on voittanut olympiakultaa ja radiossa
soitetaan porilaisten marssi? Vaikkei urheilijan menestys heijastu siten
eikä täten minun enempää kuin luultavasti sinunkaan elämään, valtaa
tunnekuohu mielen. Se vain on niin juhlavaa; vastustamattoman juhlavaa.

Vähemmän yllätyn lyödessäni jalalla tahtia Hoosianna-virren poljennossa.
Sama vahva, väkisin mukaansa tempaava tunne, sama ylevyys. Mutta
Hoosiannassa on jotain vielä enemmän. Arjen rajat ylittävä pyhän läsnäolon
kokemus miltei pakahduttaa. On jotain valtavaa saada yhtyä täysin palkein
riemun säveliin. Nuotin vierestäkin se minun osaltani menee. Mitä väliä
sillä? Hoosianna-tilassa laulunopettajan tyly tuomio lakkaa kuulumasta
korvissani.

Me tarvitsemme näitä iloja. Harvinaista herkkua ne ovat ja siksikin
tärkeitä. Saa edes muutamaksi ohikiitäväksi hetkeksi heittäytyä tunteen
vietäväksi, saa olla aito ehdoitta ja kokonaan. Jospa sitten taas sen
arjenkin jaksaisi.

Blogi: tiira-kirjat.blogspot.com
verkkokauppa: www.tiirakirjat.fi